Kaikki runot copyright Liisa Rauhakoski.

Mitä tapah mitä tapah mitä tapah
miks.
Vois vaikka olla
ja ehkä onkin
runo.

Yksinkertaisuudessaan pyhä
vähissä sanoissaan
nyt jo liian
pitkä.

Ei kuulu kuin
pyörien rahinaa
ja siipien havinaa
kun liikun

Nukun kuin joku hiekkajatkumo
huhuuja
valun maalaistietä
hienona pölynä

heti noustessani rappukäytävään
takertuvat minuun monet sydämet
parvena

The summer was thrown at my feet with the words: here it is, deal with it.

i found myself
without bags
pesin pari kauppakassia
kun niiden kahvat oli
ihan järkytyksestä soikeat
Sataa kaikille raidakkaille
ja väärintekijöille sataa
piipullinen helmiä
oksien välistä
Kana surisee, pörähtelee
tik-tak kot-kot
suurenmoisessa aikajanassa

Nukuttaa niin että silmät putoo taskuun, villatakin taskuun.
Luomet roikkuu alhaalla niin ettei jaksa nähä ku jalkansa.
Niin väsyny.

Toivon ja painajaisten välissä
vaihtelen

Milloin se tapahtuu
että kalat alkavat puhua?

Tapahtuu harvinaisen vähän.

Tapahtuu         harvinaisen        vähän.

Kompakti suomalainen lause.

Asetun katsomaan lintuhäkkiä ja odotan monenmoista näytöstä. Mutta kaikki peipot nuokkuvat, vain kaksi liikuksii itseään puhdistellen ja nekin hillitysti; nyt kun erikseen käytän aikaa niiden tarkkailemiseen, niin juuri sillä hetkellä

tapahtuu harvinaisen vähän.

Uimasta palannut märkä eläin
siniturkkinen
paksukarvainen
pitkäkaulainen
kääntää päänsä pois, kaula taipuu
karvatukot kimmeltävät vettä valuen
vauhko kauris tai rellestävä peura
villinä vesileikistä
hyppelehtii itseään kuivaksi rantatörmällä
Aistillinen katse suuntautuu sivulle
Turkki on murrettu siniturkoosi,
mukana hopeaisen harmaa sävy

Niin haluaisin asua palatsissa ja rentotua siellä täydelliseen mielenrauhaan
mutta jos sen omistaisin,
en tuntisi olevani sen arvoinen.
Soimaisin itseäni kaikesta huonosta.
En antaisi itselleni rauhaa.

Jos ei tarvitsisi välittää mistään, unelmoin.
Mutta sitten kun ei tarvitsisi, en uskoisi sitä,
en uskoisi ansainneeni huolettomuutta,
koska aina on oltava huono omatunto jostain.